Kun matka on tärkeämpi kuin päämäärä

Olen juossut maratonin kahdesti aiemmin. Kummankin kerran jälkeen pidin 10 vuoden tauon. Viimeksi juoksin Tukholmassa 2007 ja jo matkalla päätin, että enää uudestaan en noin hölmöön hommaan lähtisi. Sain jäätävät krampit 30km kohdalla ja jouduin sanomaan hyvästit alle 4 tunnin aikatavoitteelleni. Raahaudun maaliin lopulta n. puoli tuntia myöhemmin kuin oli tarkoitus. Kroppa ei palautunut moneen viikkoon ja polvi vihoitteli monta kuukautta juoksun jälkeen.
Olen aina ollut enemmän nopeampitempoisten lajien ja pelaamisen ystävä. Juokseminen on tullut siinä sivussa, lähinnä jos muuta ei ole ollut tarjolla. Tämä ei estänyt ajattelemasta, että kyllä minun omasta mielestäni hyväkuntoisena pitäisi maraton alle neljän tunnin painella. En viitsinyt liikaa miettiä, miten pitäisi treenata ja lenkitkin jäivät lopulta aika vähäisiksi. Se sitten kostautui.
Tällä kertaa lähtökohdat juoksupäätöksen takana olivat valitettavasti vähän erilaiset. Sain lokakuussa 2015 tietää, että sairastan vakavalaatuista syöpää. Ensimmäinen diagnoosi oli todella huono. Lopulta kasvain osoittautui ensiarviota parempilaatuiseksi, mutta leikkaus tulisi kuitenkin osin viemään liikuntakykyni. Sen kuuleminen oli kova paikka, mutta helpotus verrattuna ensimmäiseen diagnoosiin. Minulla olisi saumat nähdä lasten kasvavan.
Leikkauksen jälkeen heräämössä huomasin, etteivät oikea jalka ja käsi juuri totelleet käskyjä. En päässyt yksin vessaan ja syödä piti vasurilla. Minulle sanottiin, että kuntoutuksella voisin saada liikuntakykyni ainakin pääpiirteittäin takaisin. Päätin heti, että teen kaikkeni sen eteen.

perhe
Kun on koko ikänsä liikkunut ja kavereitakin nähnyt lähinnä urheilun yhteydessä oli muutos iso. Yhtäkkiä vietin paljon aikaa sohvalla telkkaria katsoen. Leikkauksen päälle tuli vielä 10kk säde- ja sytostaattihoitoja. Niiden jäljiltä aiemmasta fysiikasta ei ollut juuri mitään jäljellä. Jo pelkkä rappusten kävely parin kerroksen verran oli vaikeaa. Raajat alkoivat kuitenkin pikkuhiljaa totella. Lasten kanssa leikkiessä tuli onneksi tuonakin aikana liikuttua pakostakin edes vähän.
Keväällä pystyin tekemään pidempiäkin kävelylenkkejä, tosin aikamoisella zombie-tyylillä. Alkusyksystä onnistui jo pelailu ulkona lasten kanssa. Kun lääkehoidot loppuivat, kuntoutin itseäni jumppaamalla useamman kerran päivässä.
Huomasin sattumalta lokakuussa Facebookissa Asics Running Club -ilmoituksen, jossa etsittiin tiimiä treenaamaan Tukholman maratonille. Hetken mielijohteesta hain mukaan miettimättä liikaa, haukkaisinko liian ison palan. Pian minulle ilmoitettiin, että pääsen rinkiin, jos saisin lääkäriltä luvan. Hetkeksi panikoiduin, mutta sitten ajattelin, että tämä olisi juuri se mitä kaipaan. Olin yrittänyt pelata eri lajeja, mutta ei niistä oikein tullut mitään. Fysiikka ja motoriikka eivät oikein olleet minkään lajin vaatimalla tasolla. Pitäisi aloittaa ihan alusta.

16112848_10210316853490631_1790975085309186757_o
Juoksemalla pääsisin väistämättä kuntoon. Ja nyt minulla olisi tarjolla ammattitaitoinen valmennustuki ja muu tiimi tsemppaamassa henkisesti eteenpäin. Sekuntiakaan en ole katunut. Tämä on toistaiseksi ollut juuri sitä mitä kaipasin. Hidastempoinen harjoittelu, jolla peruskestävyyttä alussa kehitettiin, paransi samalla koordinaatiota, lihaskuntoa ja aerobista kuntoa. Nyt pystyn arkielämässäkin jo toimimaan ilman rajoituksia.
Kehityksen vauhti on ollut välillä hämmästyttävää. Viikko sitten juoksin yli kaksi tuntia. Vuosi sitten samaan aikaa kävelin 500 metriä. Samalla olen ymmärtänyt, mikä aiemmissa maraton suorituksissani on mennyt pieleen. Minulla ei ole ollut realistista käsitystä kestävyyskunnostani. Juoksin treenatessa aina vain 40min lenkkejä ja liian kovilla sykkeillä. Pohjat jäivät tekemättä.
En ole ikinä aiemmin juuri juossut talvella tai huonolla kelillä. Tällä kertaa projekti alkoi marraskuussa juuri kun nätti syksy vaihtui karuun loskakeliin ja jäätävään viimaan. Oikeilla varusteilla tuokin on kuitenkin selätettävissä ja talvella juostessa ilma on aina raikas. Keli ei siis myöskään ole tekosyy jättää treeniä väliin. Flunssatkin pysyvät paremmin loitolla, kun treenaa ulkona. Ja kun kevät tulee, niin aivan varmasti siitä taas lisää virtaa treeniin, kun on ensin talven vetänyt räkä poskella.

16587306_10154491644358720_3725293060111324982_o
Iso kiitos menee myös valmentajille ja Asicsille, joka tämän tilaisuuden on tarjonnut. Olen oppinut paljon treenaamisesta ja siitä on varmasti hyötyä loppuelämän. Myös ryhmässä juokseminen on ollut aivan uusi ja erittäin positiivinen kokemus.
Minulla on matkalla maratonille vielä monta mutkaa ja ylämäkeä. Sen verran heikoista lähtökohdista treeni tällä kertaa alkoi. Pikkuhiljaa usko siihen, että saatan jopa tavoitteessa onnistua alkaa kuitenkin vahvistua. Joka tapauksessa aion lähtöviivalle Tukholmassa mennä. Aion nauttia joka metristä ja väkisin en maaliin aio ryömiä, jos kroppa ei kestä. Tällä kertaa matka on tärkeämpi kuin päämäärä.

15974984_10210316854570658_2216569312870483049_o